Taistelut raivosivat Malgobeckin alueella, jonne Wiking ja sen osana III/Nordland heitettiin lähes 500 km:n moottoroidulla marssilla avuksi 17.09-23.09.-42
Alku syksystä divisioona siirrettiin Itä.Kaukasukselle, missä Terekjoesta tuli Wikingin etenemisen kulminaatiopiste. Saksalaisten voima alkoi tuolloin jo ehtyä neuvostojoukkojen voiman koko ajan kasvaessa. Viimeinen suuri suomalaishyökkäys 16.10.-42 komppanioiden rippeillä tapahtui luutnantti Tauno Pohjanlehdon johdolla kukkulalle 701. ( Kukkulasta 701 käydyissä taisteluissa Pohjanlehto toimi iskuryhmän johtajana 16.10.1942. Seuraavana päivänä hän johti puolustusta komppanianpäälliköiden Palleschen ja Mühlinghausin haavoituttua sekä toimi taistelun loppuajan yhdistetyn 11. komppanian päällikkönä Mühlinghausin jälkeen. Komppanian vahvuus oli illalla 1 + 12 ) Kukkula oli itäisin ja korkein maastokohta, jonka suomalaiset koskaan saivat. Se otetttiin rynnäköllä ja pidettiin väkisin.
Malgobekin ja Verhni Kurpin taisteluissa syksyllä 1942 häikäilemättömissä hyökkäyksissä ja ankarissa torjuntataisteluissa suomalaiset kärsivät sotaretkensä kovimmat tappiot: yli 400 miestä poistui rivistä kaatuneina tai haavoittuneina. Suomalaispataljoona menetti asemasota mukaan luettuna Malgobekillä 6 kaatunutta upseeria ja 82 kaatunutta aliupseeria ja miestä. Vastaavat haavoittumisluvut olivat 11 upseeria ja 335 aliupseeria ja miestä. Lyhyessä ajassa menetettiin noin 40 % pataljoonan teoreettisesta kirjavahvuudesta ja noin 60 % sen tosiasiallisesta taisteluvahvuudesta.
Näinä aikoina Wiking-divisioona sai nimityksen SS-panssarikrenatööridivisioona. Wiking-divisioona suunnattiin F.von Pauluksen 6.armeijan vapauttamiseksi käynnistettyyn, epäonnistuneeseen vastahyökkäykseen, mutta käännytettiin ennen ratkaisevia vaiheita takaisin tammikuun puolivälissä 1943.
MALGOBEKIN L O P P U T AI S T E L U T
Vaikka saksalaisten kevätoffensiivi oli tähän asti sujunut hyvin, alkoi voimien puuttuminen vaikuttaa operaatioiden kulkuun. Kävi ilmeiseksi, ettei etelärintaman molempia tavoitteita, Volgan liikenteen katkaisemista ja Kaukasian valloitusta, helpolla saavutettaisi. Saksan 6. armeija, komentajanaan kenraali Paulus, oli kuitenkin pääsemässä Volgalle, mutta oli jatkuvasti uhattuna venäläisen ylivoiman taholta. Rintaman eteläpäässä toiminut 1. panssariarmeija (johon suomalaispataljoona kuului) jätettiin kuitenkin alkuperäiseen tehtäväänsä tavoitteenaan Kaspianmeri. Kaukasian operaatioalueella se kohtasi voimiinsa nähden ylivoimaisen esteen. Venäläisen kenraali Lvovin joukot olivat valioväkeä, osittain Mustanmeren merijalkaväkeä ja NKVD-divisioonia, joilla oli ollut tarpeeksi aikaa linnoittautua puolustajalle ylivoimaisesti edullisempiin vuoristoasemiin. Taistelumaasto Malgobekin seudulla oli jylhän komeata. Lounaassa ja etelässä kohosivat Kaukasuksen jyrkkärinteiset, tuhansien metrien korkuiset vuoret. Lähinnä olivat lounaan suunnassa Sasa-Ccoch (3 529 metriä), Dyh-tau (4 679 m) lumipeitteisine huippuineen, kaakossa kimalteli Kazbek 5 043 metrin ja lännessä Elbrus 5 633 metrin korkuisine huippuineen. Tykistön jyske ja räjähdykset kaikuivat voimakkaasti ja oudosti vuoriston ohuessa ilmassa. Vuoriston pohjoisrinne, näiden taisteluiden näyttämö, oli kumpuilevaa, ruohopeitteistä, lukuisien vuoristopurojen uurtamaa maata. Kantaväestö näillä seuduilla oli kaukaasialaisia tsetsenien ja kabardiinien heimoja sekä kalmukkeja, varsinaisen venäläis-
väestön ollessa vähemmistönä. Suomalaispataljoona oli saanut tehtäväkseen avata Malgobekista Groznyyn johtavan valtatien ja sen puolustuksen
mahdollisia vastaiskuja vastaan. Taistelut kuuluisaksi tuleesta kukkulasta »701» alkoivat 9. 10. 42 ja jatkuivat herkeämättä 20. 10 42. raivokkaina ja verisinä. Ne muodostuivat Suomalaisen Vapaaehtoispataljoonan raskaimmiksi, mutta samalla myös kunniakkaimmiksi taisteluiksi.
